Arkki Tyyppi

Featured

Neuroosin elämänmullistava taika

Olen hinkannut kylpyhuoneen kaakelisaumat puhtaaksi hammasharjalla. Olen tyhjentänyt tyttären vaatekaapin sisällön eteisen lattialle, pyyhkinyt pölyt tyhjiltä hyllyiltä, siirtänyt reikäiset ja pieneksikäyneet paidat syrjään ja viikannut käyttökelpoiset luotisuoraan pinoon, takaisin kaappiin. Olen vienyt roskat ulos ja pessyt biojäteastian. Järjestänyt maustehyllyn. Pyyhkinyt mustat sormenjäljet kahvoista ja oven pieluksista, niistä kohdista, joihin me aina tartumme likaisin näpein, minä ja vuokrakaksiomme kaksi muuta asukasta, iso ja pieni. Iso ja pieni ovat matkustaneet viikonlopuksi Kuopioon, ystäviä tapaamaan. Minä jäin yksin kotiin, kirjoittamaan.

”Maailma ei pyydä ihmisiä kirjoittamaan runoja ja romaaneja ja historiateoksia; se ei tarvitse niitä,” kirjoittaa Virgiania Woolf enkä voi kuin nyökytellä. ”Kaikki pelaa vastaan sitä todennäköisyyttä että teos syntyy kirjoittajan aivoista ehjänä ja kokonaisena. — Koirat haukkuvat. Ihmiset keskeyttävät. Rahaa on ansaittava. Terveys murtuu”, Woolf listaa. Pitäisi kai lisätä, että ovenpielet ovat täynnä tahroja ja biojäteastia haisee, sillä juuri nyt mistään ei kuulu koiran haukuntaa. Kukaan ei roiku lahkeessani eikä minun tarvitse huolehtia kenenkään iltapalasta, hammaspesusta tai nukkumaanmenoajasta, ei edes omastani. Minun ei tarvitse vastata kenenkään kysymyksiin, sillä koti on tyhjä, hiljainen ja yksin minun. Miksi silti tartun keskeneräisten kirjoitustöiden sijasta pölyrättiin?

Hekin, jotka eivät ole lukeneet Virgiania Woolfin teosta Oma huone (A Room of One’s Own), tuntevat kirjan väitteen: ”naisella tulee olla omaa rahaa ja oma huone, jos hän aikoo kirjoittaa”. Kansien väliin painettu pitkä essee pohjautuu kahteen luentoon, jotka Woolf piti lokakuussa 1928 Cambridgen yliopiston collegessa aiheesta naiset ja kirjallisuus. Woolf perkaa englannin kirjallisuuden historiaa ja pohtii, miksi naiset miltei kokonaan puuttuvat kirjallisuuden kaanonista. Syyt naisten vähäisempiin saavutuksiin (muuallakin kuin kirjallisuudessa) ovat pelkästään sosiaalisia ja taloudellisia, Woolf väittää. Raha ja huone eivät ainostaan symboloi itsenäisyyttä, ne myös ovat sen konkreettinen edellytys. Älyllinen vapaus todella riippuu aineellisista seikoista. Lukko huoneen ovessa merkitsee paitsi kykyä ajatella itsenäisesti, myös mahdollisuutta paeta maailman vaatimuksia toviksi sen pariin, mitä maailma ei tarvitse.

Minulla ei ole kotona omaa huonetta, mutta olen vuokrannut itselleni (omilla rahoillani) työhuoneen. Jos tarkkoja ollaan, vuokrahuone ei ole yksin minun. Jaan suuren huoneen kustannussyistä kymmenen muun kirjoittajan ja tutkijan kanssa. Yksityisyys ei kuitenkaan ole tärkeää, sillä työhuone on jaettunakin kirjoittamiselle pyhitetty paikka. Se on äidin, vaimon ja tyttären rooleista vapaa tila. Se on kaikista muista vastuista, kotitöistä, kasvattamisesta ja hoivaamisesta vapaa paikka, fyysinen tila, joka mahdollistaa tarvittavan mielentilan. Kotioloissa en kykene tuota mielentilaa saavuttamaan, en vaikka, toisin kuin 1800-luvun kirjailijattarilla, minulla on siihen kaikki edellytykset. On puoliso, joka ottaa vastuun lapsen hammaspesusta, iltasadusta ja peittelemisestä joka toinen ilta, imuroi, laittaa ruokaa ja uskoo, että minun ajatukseni ja tekoni myös kodin ulkopuolella ovat yhtä merkittäviä kuin hänen omansa. Minua hävettää, että käytän arvokasta yksityistä aikaani kaappien siivoamiseen, vaikka kukaan ei sitä minulta edes odota. Minun pitäisi kirjoittaa ja olla jouten ja antaa joutenolon tehdä tilaa ajatuksille ja luovuudelle, sen olen suorastaan velkaa Woolfille ja edeltäville sukupolville. Halveksinko heitä olemalla tällainen?

Siivousgurujen siivousguru, japanilainen Marie Kondo tunnistaa mieleni liikkeet. Bestseller siivous-, tai pikemminkin järjestelyoppaassaan Konmari – Siivouksen elämänmullistava taika Kondo kuvailee tilanteen, jossa opiskelijan valtaa tenttiä edeltävänä iltana sellainen siivousvimma, ettei hän kaikelta järjestelemiseltään kykene syventymään tenttikirjoihin. Vaatekaappi on saatava ojennukseen, lattia tavaroista puhtaaksi. ”Vimma ei kuitenkaan johdu siitä, että opiskelija tahtoisi siivota huoneensa, vaan hänellä on tarve saada järjestykseen jotain muuta,” Kondo tarkentaa. Stressaavassa tilanteessa tai vaikean tehtävän edessä pää joutuu kaaoksen. Siivoaminen, ulkoisen maailman järjestäminen tuntuu silloin ratkaisulta, se tuo hetkellistä, vaikkakin näennäistä helpotusta sisäiseen sekasotkuun.

Kondo myöntää, ettei sotkuinen huone ole ahdistuksen perimmäinen syy. Kuitenkin hän tarjoaa perimmäiseksi ratkaisuksi siivoamista. Eikä mitä tahansa siivousta, vaan lopullista ja viimeistä suursiivousta, sillä Kondo uskoo, että kun kotinsa perusteellisesti kompromisseja tekemättä kerran järjestää, sotku ei koskaan palaa. Pysyvän siisteyden keskeltä ihminen löytää myös tilan käsitellä perimmäistä ahdistustaan. ”Kun huonetila on puhdas ja hyvässä järjestyksessä, sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin eritellä omaa psyykistä tilaasi,” Kondo kirjoittaa. ”Silloin näet ongelmat, joita olet vältellyt ja sinun on pakko tarttua niihin.”

Mikään teos ei hetkeen ole herättänyt minussa yhtä paljon vihaa, kuin Siivouksen elämän mullistava taika. En usko pysyvään järjestykseen, sillä maailmassa mikään muu ei ole pysyvää, kuin muutos ja kaaos. Koirat haukkuvat. Ihmiset keskeyttävät, sotkevat kaappinsa, unohtavat sukkansa lojumaan. Likaiset sormet jättävät tahroja oven pieliin. Kirjoittaakseen on unohdettava, hyväksyttävä, annettava olla. Jos käyttää kaiken aikansa ja energiansa tilan rakentamiseen, ei pääse koskaan itse asiaan. Matkustamisen sijaan tulee käyttäneeksi elämänsä pelkkiin lähtövalmisteluihin.

Unohdettava. Hyväksyttävä. Se on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Jos jokin asia mieltä kahlitsee, ei sitä noin vain työnnetä syrjään. Onnekkaita ovat he, joita sotku ei vaivaa. Minua kodin kaaos häiritsee paljon enemmän kuin seinänaapurin haukkuva koira.
Niin paljon kuin Konmari -metodia vihaankin, samaistun voimakkaasti japanilaiseen siivousguruun. Minun ei tarvitse lukea kuin kaksi lukua ja ymmärrän, että Marie Kondo on neurootikko. Uskallan sanoa sen, koska olen neurootikko itsekin. Järjestysguru paljastaa kirjassaan kuinka hän jo lapsena siivosi sisarustensakin huoneet ja pujahti välitunnilla järjestämään luokkahuoneen kaappeja, kun muut lapset leikkivät pihalla hippaa. Vaikka tyttöparka järjesteli henkihieverissä, ei mennyt aikaakaan, kun paikat olivat taas sekaisin. Uuvuttava työ valui hukkaan.
Kondon lailla minäkin olin kontrollifriikki jo lapsena. Olen yrittänyt selvitä vanhempieni avioerosta ja teini-iän hylätyksi tulemisen kauhusta paitsi laskemalla syötyjä ja kulutettuja kaloreita1 myös pitämällä työpöytäni ja vaatekaappini järjestyksessä. Kantapään kautta olen oppinut, ettei maailma taivu järjestyksen alle eikä täydellistä ole. Kondon menetelmä on kuin heittäisi bensaa liekkeihin. Siedättämisen sijaan, Kondo ruokkii neuroosiaan, antaa sille kaiken vallan.

Marie Kondo ei puhu sukupuolesta, vaikka ehkä pitäisi. ”Marittamisesta”, Kondon kirjojen ympärille syntyneestä äärimmäisestä siivousilmiöstä kun puhuvat lähes poikkeuksetta vain naiset, tietenkin, sillä koti on vielä tälläkin vuosituhannella naisten valtakuntaa. Olisi silkkaa itsepetosta väittää muuta. Kondo lupaa, että perusteellisen siivouksen jälkeen mieli vapautuu uusiin haasteisiin. Kuitenkin minusta tuntuu, että useat naiset jäävät koukkuun järjestämiseen. Konmari -ilmiö on poikinut uusia kirjoja, kodin järjestämiseen keskittyviä blogeja ja yrityksiä. Yhteiskunta vapauttaa naiset kodin kahleista ja meidän tulisi tehdä taidetta ja huippututkimusta, ohjata elokuvia Hollywoodissa ja pyrkiä pörssiyhtiöiden johtoportaaseen. Sen sijaan pystyviikkaamme2 vaatteemme, teemme liinavaatekaapin inventaariosta tapahtuman ja lataamme blogiin kuvia ”maritetuista” keittiönkaapeistamme. Missä viipyy kahleista vapaa mieli?

Kirjallisuuden miehinen historia kaventaa sekä kirjojen ihmiskuvaa että aihevalikoimaa, muistuttaa Woolf. Koska historia on miesten kirjoittamaa, tiedämme kaiken sodista, mutta emme juuri mitään imetyksestä tai siivoamisesta. Menneiden vuosisatojen kirjallisuudesta puuttuvat feminiiniset aiheet, niinkuin naisten elämänpiirissä tapahtuva ei olisi kiinnostavaa tai tärkeää. ”Olisi tuhatkertainen vahinko, jos naiset kirjoittaisivat kuin miehet tai eläisivät niin kuin miehet tai näyttäisivät samanlaisilta kuin miehet, sillä jos kaksi sukupuolta on liian vähän, kun ajatellaan maailman laajuutta ja moninaisuutta, kuinka tulisimme toimeen vain yhdellä”, vetoaa Woolf.
Marie Kondo tekee niinkuin Woolf opettaa. Konmari -järjestelyoppaita on käännetty yli 40 kielelle ja myyty rapiat 6,5 miljoonaa kappaletta. Vuonna 2015 Time valitsi Marie Kondon (siis naisen, joka kirjoittaa siivoamisesta) 100 vaikutusvaltaisimman ihmisen listalle. Olemme kulkeneet melkoisen matkan.

”Vaikka suotaisiinkin väljä liikkuma-ala vertauskuvallisuudelle, jossa viisi sataa puntaa vuodessa merkitsee kykyä pohtia asioita, jossa lukko ovessa merkitsee kykyä ajatella itsenäisesti, sanotte ehkä silti, että mielen tulisi nousta sellaista asioiden yläpuolelle — ,” pohtii Woolf, mutta päätyy kuitenkin lopputulokseen, ettei ihmismieli ole sellainen. Vain harvoin se nousee arkisten kahleiden yläpuolelle, lakkaa piittaamasta. Harvat naiset kykenevät kirjoittamaan olohuoneen nurkassa, lasten mekastaessa. Myös Konmari ilmiö on vain uusi tapa kurkottaa kohti ajatuksen vapautta. Se on, kuten Oma huonekin, yritys raivata tilaa naisen luovuudelle.

Se on kuten oma huonekin, yksi ”sitten kun” lisää.

Sitten kun minulla on omaa rahaa ja oma huone, sitten kun keittiö on tahraton ja pyykkikori tyhjä, kun kylpyhuoneen kaakelisaumat on harjattu puhtaaksi, lastenvaatteet on viikattu siistiin pinoon, hampaat pesty, vastattu kysymyksiin, kun kukaan ei enää tarvitse minua, sitten teen sen, mikä on minulle tärkeää. Mutta mikä on tärkeää? Milloin on sitten kun?

Sitten kun on sitten kun, tiedät mikä on tärkeää. Tiedät mikä on tärkeää, sitten kun päätät, että sitten kun on nyt.

————-

1Olen miettinyt onko tavaraminimalismi uusi fitnes, romu uusi läski. Sekä entisenä anorektikkona että äärimmäisen pedanttina siivousneurootikkona löydän helposti yhteyden näiden kahden asian väliltä. Elämänhallinnan tunteesta ja sen puutteestahan tässä on kysymys. Omaa kehoa ja omaa huonetta on helpompi kontrolloida ja pistää kuosiin kuin kaoottista maailmaa.
”Elämä alkaa kun koti on siivottu,” Kondo kirjoittaa ja hehkuttaa, kuinka kotinsa raivanneet ovat löytäneet uuden mielekkäämmän työn, edenneet urallaan tai löytäneet rakkauden, muun muassa. Ihan vain siivoamalla elämä on noin mullistunut! Kokeilkaapa vaihtaa siivouksen tilalle vaikkapa bikinikunto. Kuulostaako tutulta?
——

2Pystyviikkaus on tapa, jolla Kondo kehottaa viikkaaman paidat kaappiin. Paidat tulee asettaa jonoon, ei pinoon! Kondo suosii myös värijärjestystä, samanväristen paitojen asettamista peräkkäin, liukuvasti tummasta vaaleaan. Siivousguru neuvoo myös, kuinka pikkuhousut ja rintaliivit tulisi viikata oikeaoppisesti.
Kondon opetuslapsi, jos tarkoituksesi todella on vapauttaa mielesi uusiin haasteisiin, ehdotan, että ensitöiksesi jätät alusvaatteesi viikkaamatta.